Pertin mukana naisten saunaan saapuu myös Jorma - eikä se ole keneltäkään pois?

Radiohiljaisuus blogissani rikkoutuu. Eduskunta hyväksyi translakiuudistuksen. Olen tähän saakka pyrkinyt pitämään turpani kiinni asiasta, josta en luultavasti juuri mitään ymmärrä. Ei sillä, nyt vaikuttaa siltä, ettei moni muu ymmärrä sitä vähääkään. Huutokaupoissa ja äänestyksissä ei toki edellytetä ymmärrystä. Se siitä.

En ole psykologi enkä lääkäri, en gynekologi enkä poliitikko. Tätä tekstiä en sinänsä kirjoita myöskään pastorin roolista käsin. Jos kirjoittaisin ihan ihmisenä. Teologisia, tieteellisiä, poliittisia ja muita enemmän tai vähemmän asiantuntijuutta edellyttäviä tekstejä tästä aiheesta on kirjoiteltu puolesta ja vastaan, asiasta ja sen vierestä. Suurinta osaa en ole lukenut. Osa lukemistani olisi saanut jäädä kirjoittamatta. Viisas ei varmaan olisi kirjoittanut tätäkään.

En ymmärrä sukupuolidysforiasta mitään. Sen verran osaan kuvitella, että se ei liene lainkaan kadehdittava tunne. Trans-asioista Transit on ainoa, jonka olen itse kokenut. Sitäkään en osaa korjata. Tässä vaiheessa en koe siihen myöskään tarvetta. Se on ehjä. Muiden Transit-miesten – tai naisten – remontteihin en ota kantaa. Volvoni keulalla komeilee yleisesti uroksen symbolina tunnettu logo. En koe tarvetta vaihtaa sitä. Autoni kanssa en ole asiasta keskustellut.

 ”Se ei ole keneltäkään pois”

Lakiuudistuksesta keskusteltaessa, tai nykymaailmassa pääasiassa kirjoitettaessa tai somevideoilla puhuttaessa, ovat lain puolestapuhujat viljelleet hyvältä kuulostavaa ”Se ei ole keneltäkään pois”-mantraa. Uskallan olla eri mieltä. Kirjoitan siitä.

Aloitetaan vaikka siitä, että tällä tavoin muotoiltu lakiuudistus saattaa olla pois juuri niiltä, joiden oikeuksia esillä pitäen ainakin jotkut tahot ovat uudistusta olleet vaatimassa ja edistämässä. Nythän juridisen sukupuolensa voi vaihtaa käytännössä kuka vaan ja millaisilla motiiveilla tahansa, koska enää ei edellytetä asiantuntijoiden lausuntoa siitä, onko kyseessä nimenomaan transsukupuoliseksi määriteltävä henkilö vai ei. Uimahallin naistensaunassa yläkouluikäisten, vaikkapa 8A-luokan tyttöjen keskellä löylyä heittävästä parrakkaasta karvapepusta ei kukaan voi tietää, onko kyseessä a) itsensä naiseksi ajatteleva mutta syntymässään mieheksi biologisin perustein luokiteltu transhenkilö vai b) lakiuudistusta helposti hyväkseen käyttänyt, muutaman valheellisen lauseen hakemuspaperilleen runoillut heteromies. Mikäli kyseessä on herra A – tai siis nykyinen rouva tai neiti A – hän joutuu tekemään saunareissunsa tietoisena siitä, että joku todennäköisesti pitää häntä syyttä suotta pedofiilina tai muuten vaan pervona herra B:nä. Silloin se on häneltä, eli vaihtoehto A:lta pois. Huomaatteko, pystyn ajattelemaan asiaa myös transihmisen näkökulmasta. Tämän edes jollain tasolla todistettuani siirryn kuitenkin muihin näkökulmiin. P.S. Yllättävän moni tuntuu elävän illuusiossa, jonka mukaan esimerkin B kaltaisia ihmisiä ei oikeasti olisi olemassa.

Sen lisäksi että olen lapsiani syvästi rakastava isä, olen myös viime vuosina toiminut melko tiiviisti yhteistyössä lastensuojelun kanssa. Sen myötä olen omaksunut hyvin vahvasti ajattelutavan, jonka mukaan asioita tulee lähestyä ja päätöksiä tehdä ensisijaisesti lasten edun mukaisesti. Tästä syystä tässäkin asiassa olen kiinnostuneempi lasten ja nuorten oikeuksista kuin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen – tai edes samaisten enemmistöjen – oikeuksista.

Palataan sinne uimahallin naistensaunaan – ja piipahdetaan sen jälkeen tasa-arvon nimissä myös miesten puolella. En ole koskaan ollut teini-ikäinen tyttö – enkä edes tuntenut olevani sellainen. Siksi tunnustan kirjoittavani aiheesta täysin lukemieni ja kuulemieni juttujen ynnä oman mielikuvitukseni perusteella.

Vajavaisen käsitykseni mukaan ei liene aivan harvinaista, että etenkin murrosikäiset tytöt ovat epävarmoja omista kehoistaan. Isot tytöt ovat kertoneet, ettei se poissuljettu ilmiö ole aikuisikään ehtineillä naisillakaan. Teini-ikäiselle tytölle saattaa olla noloa esiintyä alastomana jopa niiden omien, samaa sukupuolta olevien luokkakavereiden edessä.

Käsi sydämellä kysyn, onko koko tuolle 8A-luokan tyttöporukalle varmasti OK, jos tuo viisikymmentä vuotta sitten syntynyt ja silloin Pertiksi ristitty, edelleen Pertiltä näyttävä ja vanhoillisen ajattelun mukaan automaattisesti mieheksi lokeroitava henkilö kapuaa saunanlauteille ja istahtaa heidän väliinsä? Eikö se missään tapauksessa ole noilta tytöiltä pois, jos tuo Pertin näköinen juridinen nainen löylyjen jälkeen siirtyy samaa matkaa suihkutiloihin, ja huolehtii siellä perusteellisesti alapäänsä hygieniasta? Onko pienintäkään mahdollisuutta sille, että joku noista tytöistä jättää uimaharrastuksen tuon kokemuksen jälkeen? Ja kun lupasin tasa-arvon nimissä piipahtaa miestenkin puolella, niin siirrytäänpä sinne ja jätetään Pertti kuivaamaan peppuaan naisten pukuhuoneeseen.

Jossain vaiheessa ala-astetta muistan vaiheen, jolloin aivan kaikki pojat eivät liikuntatuntien jälkeen syystä tai toisesta muistaneet käydä suihkussa. Taidettiin olla jo siinä iässä, että sen huomasi joidenkin kohdalla jo hajusta. Eräs opettaja, taisi olla nimeltään Hanna, keksi tulla pieneen pukuhuoneeseen vahtimaan, että kaikki varmasti kävisivät pesulla. Rohkaisi vielä kertoen, ettei olisi mitään syytä hävetä, olihan hän ennenkin nähnyt pienten poikien pippeleitä. No mutta, eihän siinä sitten mitään, olipa hyvä, että tuli puheeksi.

Pojat ovat poikia ja puheet ovat puheita, mutta savolainen sanoisi että ”suattaapi olla”, että joku neljäs-, kuudes- tai vaikka kahdeksasluokkalainen poikakin olisi mukavuusalueensa ulkopuolella siellä uimahallin saunassa tai suihkussa, jos sinne yhtäkkiä ilmaantuisi sellaisia paperien mukaan poikia, joita uudesta laista tietämätön voisi pelkkien näköhavaintojensa perusteella erehtyä luulemaan naisiksi. Voisi jollain pojallakin vaihtua harrastus. Ei varmasti kaikilla.

Eikä kyseessä tietenkään ole ainoastaan uimahallien pesutilat, vaan oikeastaan kaikenlaiseen liikuntaan liittyvät pukeutumis- ja peseytymistilat. Tilat, joissa on samaan aikaan useita ihmisiä alasti. Toki niin että miehille ja naisille on omat osastonsa.

Edelleen vahva veikkaukseni on, ettei kaikille viisikymppisillekään – sukupuoleen katsomatta – olisi pelkästään miellyttävä kokemus, jos biologisilta ominaisuuksiltaan kovasti vastakkaista sukupuolta olevalta vaikuttava henkilö, tai jopa sellaisten porukka, varoittamatta asettuisi näköetäisyydelle jonottamaan omaa suihkuvuoroaan.

Arvelen, ettei kaikissa tapauksissa edes sillä, kokeeko asianosainen itse olevansa eri sukupuolta kuin ulkonäkö antaisi ymmärtää, ole ympäristölle merkitystä. Teinityttö näkee, että Pertin mukana saunaan saapuu myös Jorma, vaikka Pertti olisi vaihtanut etunimensä Irmaksi ja vilpittömästi raaputtanut hakemukseensa tuntevansa sellainen olevansa.

Eikö lakiuudistus siis ole keneltäkään pois? On se. Vaikka lähtisimme liikkeelle siitä oletuksesta, että tämä uusi laki oikeasti helpottaisi joidenkin ihmisten ahdistuksen kokemusta, emme sen varjolla voi sivuuttaa niitä ihmisiä, joille nimenomaan tämä kyseinen laki käytännön elämässä tulee aiheuttamaan edellä mainitsemieni esimerkkien tavoin ahdistavia, noloja tai muuten epämiellyttäviä tilanteita.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että meidän on huolehdittava siitä, ettei kukaan joudu syrjityksi tai väärinkohdelluksi. En hyväksy sitä, että erilaisia ihmisiä pilkataan ja lyötyjä lyödään. Eniten harmittaa se, että olen siihen itsekin liian monta kertaa syyllistynyt.

Tästä huolimatta, vaikka miten päin asiaa päässäni pyörittelen, olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisella – siis myös enemmistöön kuuluvalla – ihmisellä tulee olla tietyt oikeudet. Tällaiseksi oikeudeksi luokittelen esimerkiksi teinitytön oikeuden valita käydä suihkussa ja saunassa sellaisissa tiloissa, joihin Pertillä ja Jormalla ei samaan aikaan ole asiaa. Isänä pidän oikeutenani luottaa siihen, ettei Pertti tunge naistensaunassa alaikäisen tyttäreni viereen. Rehellisyyden nimissä, siinä vaiheessa minua ei kiinnosta, miten se Pertti asian sisimmässään tuntee ja kokee.

Sauna- ja pesutilojen lisäksi on myös muita tiloja, joiden käyttäjäkunta on perinteisesti jaoteltu sukupuolen mukaan. Esimerkiksi sairaaloissa vuodeosastojen potilaat on jaoteltu miehiin ja naisiin – lähtökohtaisesti samalla logiikalla, jolla synnytysosastolla vauvat on luokiteltu tytöiksi ja pojiksi. Eikö se ole keneltäkään pois, jos parikymppinen naispotilas tahtomattaan saa huonekaverikseen niin ikään naiseksi uudelleenluokitellun henkilön, joka kaikin tavoin kuitenkin näyttää kuusikymppiseltä mieheltä.

Miehille ja naisille on myös omat vankilansa – tai vähintäänkin omat osastonsa vankiloissa. Ei liene keneltäkään pois, jos miesvanki parin vuoden lusimisen jälkeen kokeekin olevansa nainen, hakee juridista sukupuolenvaihdosta ja sen saatuaan saa siirron naisvankilaan. Jollekin naisvangille uusi sellikaveri voi tietysti olla jopa mieluinen yllätys – kaikille ei.

Naisten ja miesten sarjat urheilukisoissa ovat oma lukunsa, ja tästä aiheesta lienee kirjoiteltu sen verran, ettei meikäläisen naputtelu enää lisävaloa asiaan tuo. Käsittääkseni eivät aivan allekirjoita kuitenkaan ajatusta, ettei se olisi keneltäkään pois, jos miesten sarjasta voi sisäisiin tuntemuksiin perustuvalla hakemuksella siirtyä naisten sarjaan.

Palataan niihin lapsiin, aikuiset osaavat kyllä pitää itsekin meteliä oikeuksiensa puolesta. Eikö sekään ole keneltäkään pois, jos pienten lasten äiti kokeekin olevansa mies, ja laitettuaan sukupuolenvaihdosta koskevan hakemuksen, saa myönteisen päätöksen. Tuon päätöksen myötä lapsilla ei kohta olekaan äitiä, sen sijaan on kaksi isää. Lapsille selviää, ettei kyseessä ole ainoastaan se, että äiti muuttui yhtäkkiä isäksi. Virallisesti lapsilla ei koskaan ole ollutkaan äitiä, vaan heidät on synnyttänyt isä, joka siis on oikeasti ja alusta alkaenkin on ollut mies. Kolmen vuoden kuluttua tuo lapset synnyttänyt henkilö kokeekin olevansa nainen, ja hakee toistamiseen juridista sukupuolenvaihdosta, joka tietenkin myönnetään. Lapsille kerrotaan, että tietysti isä onkin äiti, kuten hän on aina ollut, ja ilman muuta hän on aina ollut nainen. Tämä on mahdollista, koska juridista sukupuolenvaihdosta voi hakea, jos pysyvästi kokee olevansa eri sukupuolta, kuin paperit antavat ymmärtää. Pysyvyys on tässä avainasemassa – siksi sukupuolta voi tällä perusteella muuttaa vain kerran vuodessa. Eihän se ole keneltäkään pois.

Pahoittelen kaikenlaisia mahdollisia virheitä, joita väsynein mutta harittavin silmin yöllä kirjoittaessa tekstiin on saattanut eksyä. Tässä asiayhteydessä uskon kuitenkin näiden mahdollisten virheideni olevan sieltä lievimmästä päästä – enkä usko niiden olevan isommin keneltäkään toiselta pois.

 

 

 

Piplia-Päivi, kroonisesti kriminaali pastori ja muut rosvojakin pahemmat rikolliset

Sain eilen yhteydenoton eräältä vanhalta luottoystävältäni, joka uutisia katsottuaan arveli minun päätyvän pian uudestaan ”linnanmäelle” eli vankilaan. Pilke silmäkulmassa mutta samalla ainakin jollain tasolla tosissaan tämä pahoitteli karua kohtaloani, joka hänen silmissään näytti siltä, että teen niin tai näin, niin aina väärinpäin. Surkuhupaisaa mutta totta.

Nuoruudessani elämäni näyttämöllä pääosia esittivät päihteet ja pikkurikollisuus, vaikka ihan itse sen teatterin paras pelle olinkin. Viinaa, pillereitä ja huumeita, huonosti suunniteltuja ja taloudellisesti tuottamattomia keikkoja ynnä kännitappeluita ja muita isoksi kasvaneiden kakaroiden kärhämiä. Putka- ja pakoreissuja, vankeustuomioita ja katkaisuhoitoja, mielisairaalaa ja päihdekuntoutuslaitoksia. Laskuhumalassa päätettiin kerran jos toisenkin oikein porukalla, että jonain päivänä mennään vielä kirkkoon ja aletaan uskovaisiksi. 

Laskuhumalassa päätettiin kerran jos toisenkin oikein porukalla, että jonain päivänä mennään vielä kirkkoon ja aletaan uskovaisiksi.

Päihteidenkäyttöön ja rikoksien tekemiseen taipuvaista elämäntapaa pidettiin yleisesti paheksuttavana ja muutosta tarpeellisena. Uskoontuloa ja uskossa oloa pidettiin edellä mainittujen vastakohtana ja jopa ratkaisuna muutoksen onnistumiselle, vaikka ei Jumalaan sen kummemmin uskottukaan. Useampi ihminen suositteli meikäläisellekin uskoontuloa ja sen mukanaan tuomaa toisenlaista elämää. Puhun nyt siis myös sellaisista ihmisistä, jotka eivät itse edes olleet niitä sellaisia uskovaisia. Ainakaan tietääkseni.

Kolmisentoista vuotta sitten se tapahtui. Tulin uskoon. Ulkopuolinen tarkkailija saattoi tehdä havainnon, että kaksi keskeistä tekijää jäi sen myötä pois elämästäni. Kyllä, ne olivat aiemmin mainitut päihteet ja rikollisuus. Pellen osa jäi, mutta vaihtuipa kuitenkin käsikirjoittaja, ja juonesta tuli mielekkäämpi ja loppu tulee olemaan parempi kuin osaan varmaan kuvitellakaan. Mutta ystävääni siteeraten, ”niin tai näin, niin aina väärin päin”.

”Ennen oli kaikki paremmin”, sanoi Mielensäpahoittaja – eikä suotta. Vaikka kyseinen hahmo on itsessään fiktiivinen, on hän laukonut kuvitellusta suustaan mielettömän paljon kovia faktoja, jotka kiteytyvät tuohon jo legendaariseen menneitä aikoja haikailevaan lausahdukseen.

Ennen rosvot olivat rikollisia, ja heille suositeltiin uskoontuloa keinona muuttua lainkuuliaisiksi kansalaisiksi. Nyt kun uutisia lukee, joutuu toteamaan, että uskovaiset taitavatkin olla paljon rosvoja pahempia rikollisia. Kansanedustaja ravaa poliisikuulusteluissa, koska sen lisäksi että lukee itse Raamattua, myös uskoo siihen ja kertoo muillekin mitä siellä kerrotaan. Raamattu, jota ennen tyrkytettiin rikollisen luettavaksi, tekee tänä päivänä rikollisen siitä, joka siihen tarttuu ja vieläpä uskoo sen sanomaan.

Ennen rosvot olivat rikollisia, ja heille suositeltiin uskoontuloa keinona muuttua lainkuuliaisiksi kansalaisiksi.

Ennen huumeista varoiteltiin ja lähtökohtaisesti kaikki normaalit ja yhtään järkevinä pidetyt ihmiset olivat ehdottomasti niitä vastaan. Nyt on kaiketi sivistyneen ihmisen merkki, kun kannattaa niiden laillistamista tai vähintäänkin sitä, ettei niiden käyttämisestä enää rangaistaisi.  

Toimin nykyään seurakunnan pastorina. Työhöni kuuluu siis oleellisesti se, että luen ja tutkin Raamattua. Eikä siinä kaikki. Toimenkuvaani kuuluu myös kertoa muille, mitä siellä Raamatussa kerrotaan, rohkaista kuulijoita vielä uskomaankin siihen, ja jopa toimimaan sen mukaan. Pisteenä i:n päälle rohkaisen heitä kertomaan näistä asioista eteenpäinkin. Ellei joku vihellä peliä poikki ja täräytä järjen ääntä tämän yhteiskunnallisen sekasotkun keskelle, niin nykyinen työni täyttänee pian ammattirikollisuuden määritelmän. Sitten sitä ollaan taas rikollisia.

 Ellei joku vihellä peliä poikki ja täräytä järjen ääntä tämän yhteiskunnallisen sekasotkun keskelle, niin nykyinen työni täyttänee pian ammattirikollisuuden määritelmän.

Kenties jonain päivänä joku vielä rohkaisee minua etsimään apua ahdasmieliseen ajatteluuni jostain silloin jo dekriminalisoidusta huumausaineesta.

Niin tai näin, niin aina väärinpäin – siinä ystäväni taisi olla oikeassa.

Lapsuudessani – ainakin niillä leveyksillä joilla minä vartuin – yksinhuoltajat ja uusioperheet olivat harvinaisuus, homous oli sairasta tai ainakin äärimmäisen omituista, kristinusko oli ”se oikea” uskonto vaikkei siihen oikeasti uskottukaan, jumalanpilkka oli paha juttu, Raamattu oli pyhä kirja (itse en lapsena sen sivuista käärinyt edes sätkiä, vaikka virsikirjan lehdistä niitä huoletta väännettiinkin), koulussa luettiin ruokarukous ja koulusta piti kerran vuodessa mennä kirkkoon. Ihan vaan muutaman jutun mainitakseni.

Keski-iän lähestyessä totean, että nykyään heteropohjalta solmittu ja eliniän kestävä avioliitto on jo harvinaisuus, homoseksuaalisuus on muodikasta, kristinusko on menossa päiväysvanhaksi ja sisältää myrkyllisiä aineksia, uskovaisuus on se paha juttu ja Raamattukin sisältää rikolliseksi luokiteltua – tai ainakin sellaiseksi epäiltyä – materiaalia, ruokarukoukset on kielletty ja koulusta mennään todennäköisemmin setalaisten seminaareihin kuin kirkkoihin.

Kaikki muu tuntuu muuttuvan, mutta minä näemmä olen aina siellä lain väärällä puolella. Kriminologian kannalta lienen jopa mielenkiintoinen tapaus. Wikipedian mukaan kriminologian tutkimuskohteena voi olla rikollisuuden määrä, rakenne, kehitys, rikollisuuteen vaikuttavat tekijät ja sen syyt. Oman empiirisen tutkimukseni mukaan nämä elämässäni tapahtuneet muutokset ovat johtaneet siihen, että rikollisuuteeni vaikuttaneet tekijät ja syyt ovat vaihtuneet. Kehitystäkin varmasti on tapahtunut, mutta suunnasta ei liene täyttä yksimielisyyttä. Rikollisuuteni rakenne on muuttunut kyllä järjestäytyneeseen suuntaan, ja määrä kääntynee aina vaan jyrkemmin noususuuntaiseksi, mikäli mainitsemani ”the Kirjan” sisällön julkinen julistaminen yhteiskunnassamme laittomaksi todetaan. Monessa muussa maassahan se näin jo on, joten siinä mielessä kyse ei ole uudesta tai ennenkuulumattomasta ilmiöstä. Onhan se sentään sivistynyttä seurata vaikkapa Pohjois-Korean tai joidenkin islamilaisten maiden mallia.

Mielipiteitähän maailmaan mahtuu, mutta kyllä minun mielestäni poliisinkin työaika menisi paremmin toteen, kun saisivat keskittyä vaikka pedofiilien ja huumekauppiaiden jahtaamiseen kuin Raamattuun uskovan kansanedustajan jatkuvaan hiillostamiseen. Niin – ja ”Piplia-Päivin” kuulustelutkin kestävät pidempään kuin monen pilviveikon.

Muutoksia tapahtuu niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin kohdalla, mutta välillä tuntuu, että olisi syytä uudestaan miettiä, millainen muutos edistää ihmisten hyvinvointia ja millaisella puolestaan on aivan päinvastaiset seuraukset.

Jos ystäväni on oikeassa, ja joudun vielä joskus vankilaan sen Kirjan tähden, joka toi muutoksen elämääni, niin yhteiskunnan lisäksi joku muukin asia on muuttunut. Nimittäin se, että sitten joudun vankilaan ensimmäistä kertaa hyvän asian takia. Voisiko niin tapahtua oikeasti? Paha sanoa. Mutta aikanaan menivät ja naulitsivat viattoman Jeesuksen ristille rosvojen väliin. Ja nyt epäilevät kansanedustajaa kansankiihottamisesta ja totuudenpuhujaa vihanpuhumisesta. 

Muutoksia tapahtuu niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin kohdalla, mutta välillä tuntuu, että olisi syytä uudestaan miettiä, millainen muutos edistää ihmisten hyvinvointia ja millaisella puolestaan on aivan päinvastaiset seuraukset.

Suomen herättäjän syntymästä 100 vuotta - koskahan olisi seuraavan herättäjän vuoro

Kymmenen päivän päästä (23.2.2020) tulee kuluneeksi tasan sata vuotta siitä, kun Niilo Antti Johannes Yli-Vainio syntyi tähän maailmaan. Tammikuun 26. päivä tuli kuluneeksi 74 vuotta siitä, kun samainen mies syntyi uudesti, saaden samalla voiman ja oikeuden tulla Jumalan lapseksi ja taivasten valtakunnan kansalaiseksi.

Ei, en muista ulkoa tuon edesmenneen saarnamiehen syntymäpäiviä. Sain viime yönä luettua viimeisimmän hänestä kertovan kirjan:  

Suomen herättäjä – Niilo Yli-Vainion syntymästä sata vuotta, 1920-2020. 

Kirjan on toimittanut Marja Toukola, ja kustantanut Kristillinen Kirja- ja Musiikkikustannus KKJMK OY. 

Tässä linkki kustantajan verkkokauppaan, jossa voit tutustua kirjaan ja luonnollisesti myös tilata sen itsellesi: 

Suomen herättäjä 

Tämä kirjoitus ei ole kirjaesittely, joskin toivottavaa on, että moni lukija tämän luettuaan päättää edellä mainitun teoksen itselleen hankkia, tai muulla tavoin sellaisen luettavakseen saada.

Kirjan lukeminen vahvisti samaan aikaan muusta syystä sisimpääni ilmaantunutta turhautuneisuutta.

Olen joulukuun alusta saakka toiminut pastorina Nivalan helluntaiseurakunnassa. Kyllä vaan, pohojalaanen pastori on loikannut Pohjois-Pohjanmaalle, vaikka viimeiseen asti tulenkin pitämään kiinni siitä, että nimenomaan Etelä-Pohjanmaa on se ”ainoa oikea” Pohojammaa. Siitäkin huolimatta notta rantaruottalaaset menivät omimaan maakuntansa nimeksi Pohjanmaa, vaikka rehellisyyren ja reiluuren nimis sen olisi pitänyt olla vaikkapa Rannikko-Pohjanmaa. No, se siitä. Totuus ei muutu vaikka asiat paperilla muuttuisivatkin. Äiti on äiti, vaikka vihreät ei äideistä tykkääkään, vaan haluavat vaihtaa ne ”raskaana oleviksi vanhemmiksi” ja ”synnyttäviksi vanhemmiksi”. Ja Etelä-Pohojammaa on oikia Pohojammaa vaikka kuka sanoos mitä. No, se pohojalaasuuresta ja sen erinomaasuuresta. Joka tapauksessa olen siis aloittanut työt täällä Pohjois-Pohjanmaalla. Peltolakeudet ne on onneksi täällä Nivalassakin.

Koska Suomen helluntailaisten lukumäärä on laskusuunnassa, kastettujen lukumääristä puhumattakaan, totesin – ties monenneko kerran – että jotain tarttis teherä. Lähinnä julistaa evankeliumia niin, että se tavoittaa muutkin kun joka sunnuntai uskollisesti rukoushuoneen penkissä istua tönöttävät seniorit. Ja selvennykseksi: Kiitos Jumalalle, että heitä on!

Ajattelin kutsua paikkakunnalle evankelistan. Sen myötä otin iltalukemiseksi viime vuoden Seurakuntaoppaan. Se on pastorille vähän samassa asemassa kuin Pharmaca Fennica aloittelevalle sekakäyttäjälle. Joku sitä joskus nimittikin ”narkkarin raamatuksi”. Siis ei Seurakuntaopasta. Seurakuntaoppaasta voi kateellisena seurata, miten jonkin (aika harvan) seurakunnan jäsenmäärä kasvaa ja toisaalta vahingoniloisena virnuillen todeta, miten toisen vähenee vielä kovempaa tahtia kuin oman. Lähinnä sieltä kuitenkin voi katsoa, kuka toimii missäkin palvelutehtävässä ja missäkin seurakunnassa, ja löytää heidän yhteystietonsa. Lähdin kartoittamaan herätysliikkeemme evankelistatarjontaa. Kurkkuuni nousi tarkemmin määrittelemätön pala, kun tajusin että helpompi on löytää se kuuluisa neula heinäsuovasta, kuin vetovoimainen kiertävä evankelista tämän päivän helluntaiherätyksestä. Ennen kuin kukaan loukkaantuu, tarkennan hieman, mitä tuolla vetovoimaisella tarkoitan. Tarkoitan evankelistaa, joka herättäisi kiinnostusta myös niissä ihmisissä, jotka eivät tavallisesti käy kirkkorakennuksissa muulloin kuin hautajaisissa ja kummilastensa konfirmaatiojumalanpalveluksissa.

Niin kutsutun Yli-Vainion herätyksen aikaan käsittääkseni lähes kaikilla suomalaisilla oli jonkinlainen käsitys siitä, kuka on Niilo Yli-Vainio, mitä hän tekee ja millaista asiaa hän edustaa. Nekin, joilla sellaista käsitystä ei ollut, halusivat sen kovasti muodostaa. Yli-Vainion tilaisuudet täyttyivät kuulijoista ympäri maan kerta toisensa jälkeen. Kun Niilo vieraili jossain kaupungissa, niin käytännössä kaikki tiesivät hänen tulostaan jos nyt eivät etu-, niin viimeistään jälkikäteen. Voiko noin muuten kirjoittaa, vai meneekö samaan sarjaan kuin mansi- ja mustikat? Jos rehellisiä ollaan, niin nykyään ainoat oikeasti tunnetut tunnustavat kristityt ovat poliitikkoja.

Kiertävien evankelistojen lukumäärä on vähintään huolestuttava ylipäätään, vaikka ei sitä tunnettavuutta edes miettisi. Heidän keski-ikäänsä en tässä yhteydessä viitsi edes laskea, saati mainita.

Löytyykö Suomen Siionista uutta Niiloa, ja tarvitaanko sellaisia? Uutisankkurina tunnettu Keijo Leppänen kirjoittaa kirjassaan Kurja hurskaus (Päivä OY, 2000) näin:

”Jumala yksin tietää, löytyykö uutta Niiloa ja tarvitaanko häntä. Maailmanlaajuisesti sota ei varmasti yhtä miestä kaipaa. Mutta toisaalta: Niin pimeässä pelkästään Suomi uutta vuosituhatta aloittelee, että kyllä täällä uusi valonheittäjä olisi paikallaan. Ja niin unessa kristilliset piiritkin ovat, että Niilo Yli-Vainiota on ihan oikeasti ikävä.”

Itse en Yli-Vainion herätyksen aikaan ollut syntynyt vielä ensimmäistäkään kertaa, joten en sinänsä voi ikävöidä Niiloa. Kyseinen herätys liittyy omaan elämääni siinä muodossa, että vaimoni suvussa 70-luvun loppupuolella tuli yhden vuoden aikana parisenkymmentä ihmistä uskoon, ja sen jälkeen uskoon tulleiden lukumäärä suvussa kasvoi vielä kolmeenkymmeneen. Armaat appivanhempanikin lähtivät lopulta Lapualle kokoukseen ottamaan selvää siitä sanomasta, joka oli muuttanut jo niin monen sukulaisen elämän. Sillä reissulla he antoivat elämänsä Jeesukselle, ja heidän uuden elämänsä alkutaipaleella sai alkunsa myös nykyisen vaimoni elämä äitinsä kohdussa, ja hän sai näin ollen syntyä uskovaiseen kotiin. Tuntien tuon uppiniskaisen suvun, voin vain kuvitella, kuinka suuri täytyi olla sen ilmiön ja vetovoiman, joka sai heidät Leppälän peräkylästä liikkeelle ja ”lahkolaisten” tilaisuuteen aina Lapualle saakka.  Ei ihme, että kyseistä ilmiötä kutsutaankin herätykseksi. Sen ilmiön haluaisin itsekin nähdä ja kokea.

”Voima panee pyörät pyörimään, voima kaataa tieltä esteet, voimaa, enemmän kuin mitään muuta, kaipaa aikamme kristillisyys, voimaa - ei vain teorioita!”

– Niilo Yli-Vainio

En väheksy strategioita, johtajuuskoulutuksia ja seminaareja, joiden tarjonta on jo lähes samaa luokkaa kuin erilaisten suklaakonvehtien valikoima pari viikkoa ennen joulua. Jokaisen makuun on jotain ja aina löytyy hieman uudistetulla ulkoasulla tai täytteellä olevia hittituotteita. Niille on varmasti oma paikkansa. Mutta Niilon peräänkuuluttama voima tuntuu puuttuvan. Siksi aikamme kristillisyys kaipaa juuri voimaa. Toivottavasti myös me kristityt kaipaamme sitä.

Yksinkertaisena kaverina lähestyn yleensä sanoja niiden arkimerkityksessä. Herätys. Mikä se on. Se on tavallisesti keskimäärin kerran vuorokauden aikana kokemani ilmiö. Aamulla herätys tulee tavallisesti jonkin ulkopuolisen tahon aiheuttamana. Toisinaan herätyskello tuo mukanaan herätyksen, toisinaan sen tuo 2,5-vuotias poikani, joka huutaa ”Isii, tuu tännee!”. Herätyksen jälkeen olen hereillä – ellen torkuta – ja valmistaudun kohtaamaan alkaneen päivän haasteet. Sitten yleensä mennään iltaan asti työn merkeissä, kunnes vähitellen väsymys ottaa vallan. Sitten mennään nukkumaan. Aamulla edessä on uusi herätys.

Joissain keskivertotilanteissa ihmisen vuorokausirytmi on kuulemma seuraavanlainen: 8 tuntia työtä, 8 tuntia vapaa-aikaa ja 8 tuntia unta. Sitten uusi herätys ja taas töihin.

En ole täysin varma, mitä vaihetta hengellisessä kentässä eletään – mutta siitä olen varma, että herätysvaihetta emme tällä hetkellä elä. Uskaltaisin jopa sanoa, että työpäiväkin on jo jonkin aikaa ollut ohi. Touhuilemmeko vapaa-ajan harrastuksissa ja perheenjäsenten kanssa kivoja koti-iltoja viettäen, vai onko jo se vaihe, kun nukumme tyytyväisinä itsestään muotoutuvat tyynyt päidemme alla?

Olisiko pian jo se aika, kun Jumalan herätyskello herättää jonkun jo uneensa kyllästyneen herättämään nukkuvan kristikansan. Herättääkö se sinut? Vai painatko mieluummin torkkua ja jatkat untasi? Saako Jumala herättää jonkun, ehkä vielä hengellisen taaperon, joka sitten huutaa niin, että hänen äänensä herättää ihmiset niin seurakunnan sisä- kuin ulkopuolellakin?

Jos Jumala armossaan herättää jonkun, ja asettaa hänet herättäjäksi, niin kutsun kyllä heti Nivalaan puhumaan. Herättämään minut, herättämään seurakuntani ja herättämään koko maalaiskaupungin. Vaan mitä jos yrittääkin herättää minut. Painankohan kuitenkin ”torkkua”. Entä sinä?

Rukoillaanko yhdessä, että Jumala herättää jonkun – tai mielellään useammankin – josta Hän saa tehdä koko Suomen herättäjän. Ei ehkä uutta Niiloa, mutta sellaisen, jolla olisi vastaava vaikutus kansaamme. Että evankeliumi, ja siinä ohessa evankelistakin, tulisi jälleen kaikkien tietoon. Ja Seurakuntaoppaastakin löytyisi lisää evankelistoja. Voisin pyytää puhumaan.

Sananjulistajan veriset kädet, levottomat jalat ja monet viimeiset saarnat

Kutsu palvelutyöhön

Koin Jumalan puhuvan minulle hengellisestä palvelutyöstä vain parisen tuntua uskoontuloni jälkeen. Tietenkään en silloin sitä Jumalan puheeksi osannut ajatella, enemmänkin oman mieleni hullutteluksi. Monen mielestä se varmasti sitä onkin, ja ymmärrettävästä syystä. Ajellessani asunnolleni, muistan miettineeni, miten oli mahdollista että olin kuullut evankeliumin ymmärrettävällä tavalla ensimmäistä kertaa vasta lähes 24-vuotiaana ja lopullisen tuhon partaalla. Olin koko elämäni asunut kristityssä maassa, mutta kristinuskon sanoma tai siihen uskovat kristityt eivät mielestäni olleet saavuttaneet minua liki neljännesvuosisadan kestäneen elämäni aikana. Tätä pohtiessa sisimpäni valtasi voimakas tahto elää loppuelämä tavalla, joka toisi esiin Jumalan todellisuutta. Samassa yhteydessä sain sisäisen tietoisuuden siitä, että tulisin palvelemaan Jumalaa kokoaikaisesti tavalla tai toisella. Sitä en ymmärtänyt, miten se voisi kohdallani olla mahdollista.

Verinen vastuutehtävä

Liityttyäni paikalliseen helluntaiseurakuntaan, minut pyydettiin mukaan tiimiin, joka suunnitteli ja toteutti seurakunnan ulospäin suuntautuvaa työtä. Tiimin ensimmäisessä palaverissa suunniteltiin jotain sunnuntai-illan tilaisuutta, ja tiimiläisten kesken alettiin jakaa siihen liittyviä vastuutehtäviä. Joku sai saarnavuoron, toiselta pyydettiin omasta uskoontulosta kertova puheenvuoro, kolmas tulisi toiminaan tilaisuuden juontajana. Lopulta jäljellä oli vielä tilaisuudesta kertovien mainosten kiinnittäminen ilmoitustauluihin ja vastaaviin otollisiin paikkoihin. Siihen tehtävään minäkin kelpasin. Ja suostuin.

Sormet kohmeessa kuljin pakkasessa kiinnittämässä kokousilmoituksia nastoilla ilmoitustauluihin. Siis ulkona oleviin. Pari kertaa halpa nasta hajosi, kun runnoin sitä väkisin jäätyneeseen ilmoitustauluun, ja sen seurauksena se piikki oli tietysti peukalossa pystyssä. Samaan lopputulokseen päädyttiin toki myös silloin, kun nasta pysyi ehjänä, mutta luiskahti jäistä pintaa vasten ympäri. Muistan vieläkin, miten veriset sormet kohmeessa iloitsin aidosti siitä, että minulle oli annettu luottamustehtävä. Ellen minä kiinnittäisi ilmoituksia näkyville, ihmiset eivät saisi tietoa tilaisuudesta, eivätkä voisi tulla paikalle ja tulla uskoon. Olen vakaasti sitä mieltä, että ellen olisi aloittanut uskollisesti verisestä nastatyöskentelystä, en koskaan olisi edennyt palvelutyössäni muihin tehtäviin.

Kirjoitan tämän osittain siksi, että olen vuosien mittaan törmännyt lukuisiin ihmisiin, jotka ovat kertoneet saaneensa kutsun sananjulistajan tehtävään, mutta heitä ei ole koskaan – tai ainakaan tarpeeksi usein tai tarpeeksi ”tärkeissä” tilaisuuksissa – päästetty ääneen seurakunnissaan. Keskusteltuani jonkin aikaa tällaisten ihmisten kanssa, olen useamman kerran havainnut, etteivät kaikki ole valmiita aloittamaan vaikkapa nastoista. Siis jostain inhimillisesti katsottuna vähäpätöisestä ja näkymättömästä.

Pastoriksi profetoiva pastori

Ensimmäisen ”saarnani” pidin opetuslapseuskoulussa, jonka kävin oltuani alle vuoden uskossa. Harjoittelimme erään pastorin johdolla saarnan valmistelua ja puhumista. Minun osakseni tuli puhua jakeesta Joh. 1:29, joka silloin käyttämäni ”vanhan käännöksen” mukaan kuuluu näin:

”Seuraavana päivänä hän näki Jeesuksen tulevan tykönsä ja sanoi: `Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!`”

Sitä en muista, mitä siitä puhuin, mutta sen muistan, miten puhetta valmistellessa kurkkua kuristi. Eniten jännitti se, että sanon jotain väärää tai vähintään typerää. Seuraavaksi eniten jännitti se, että piti puhua toisten edessä. Myös ”oikeiden” puhujien.

Puhuttuani tuon n. 3-5 minuutin ”saarnani”, olin melko varma, että siinä oli ollut kaikki elämäni kolme saarnaa. Ensimmäinen, ainoa ja viimeinen. Tuokiota johtaneen pastorin palaute – tai ainakin mielestäni sen merkittävin osa – on jäänyt mieleen jopa selvemmin kuin henkinen kuristuminen. ”Susta tulee ihan selvästi pastori”. Tänäkään päivänä en ymmärrä, miten takeltelevasta ja hermostuneesta kaverista epäselvine puheineen sen saattoi nähdä läpi. Toisaalta tänä päivänä tiedän tuon kyseisen pastorin ”näkevän läpi” monia muitakin asioita.

Lavaleijonan levottomat jalat

Joitain kuukausia myöhemmin sain vastuulleni puhua seurakuntamme päivärukouskokouksessa. Kurkkua kuristi vielä enemmän kuin opetuslapseuskoulun harjoitustilanteessa. Puhuin joko Jaakobista tai Joosefista, J:llä alkavasta miehestä joka tapauksessa – saatoinpa Jeesuksenkin mainita. Olimme etukäteen sopineet erään pastorin kanssa, että hän antaisi puheestani rehellistä palautetta. Sydän hakkasi jotain kolmensadan pintaan, kun tuli tämän palautekeskustelun aika.

”Muuten tosi hyvä, mutta sun pitää opetella pitään sun jalat kurissa.”

Siis mitä ihmettä? Olin jopa lähellä loukkaantua. Odotin saavani rakentavaa palautetta puheestani, että voisin kehittää itseäni saarnaajana. Ja arvostamani pastori haluaa keskustella huonosti koulutetuista jaloistani.

”Sun jalat eli ihan omaa elämäänsä koko sun puheen ajan. Ihmiset ei pysty keskittymään siihen, mitä sä sanot, kun niiden huomio kiinnittyy sun jalkoihin.”

Pastorin palaute oli helpompi ottaa vastaan sen jälkeen, kun hän oli havainnollistanut, miltä jalkatyöskentelyni oli näyttänyt. Teki mieli vajota maan alle – taas kerran.

”Sua varmasti ärsyttää, kun mä puhun sun jaloista, mutta se asia on paljon helpompi laittaa kuntoon tässä vaiheessa, kuin joskus myöhemmin. Monilla kokeneilla puhujilla on sellaisia tapoja, joista ne ei välttämättä tiedä itse mitään, mutta joihin kuulijat kiinnittää huomionsa, eikä pysty keskittymään kunnolla itse puheeseen. Jotkut vääntelee naamaansa, joillakin on täytesanoja, ja jotkut räpeltää jatkuvasti silmälasiensa kanssa. Ja sä teet ihan ihme juttuja sun jaloilla.”

Että sellainen kehityskeskustelu. Yksi elämäni hyödyllisimpiä! Seuraavien puheiden aikana keskistyin paitsi kielen, myös jalkojeni käyttöön. Nykyään ne käyttäytyy jo ihan hyvin – moni muu osa minussa ei vieläkään.

Elämäni viimeinen saarna – ties monennenko kerran

Vaikka satojen saarnojen myötä puhumiseen on tietynlainen rutiini tullut, ja jalatkin toisinaan jo tottelee, niin edelleen – etenkin tietynlaisten saarnojen kohdalla – käyn läpi pienen kuoleman sekä ennen puhetta että etenkin sen jälkeen.

Tasaisin väliajoin sisäisen pakon sanelemana joudun sanomaan jotain sellaista, jonka arvelen aiheuttavan kuulijoissa muitakin reaktioita kuin aamenen huutelua. Sitä muuten kuulee nykyään aina vaan harvemmin. Tällaisissa tilanteissa joudun edelleen käymään läpi jonkin sortin sisällissodan itseni kanssa. Mukavampi olisi puhua vain sellaista, jonka jälkeen taputellaan olkapäälle ja kiitellään hyvästä puheesta.

Toisinaan olen joutunut kamppailemaan aivan tosissani sen suhteen, olenko valmis puhumaan ääneen sen, minkä sisimmässäni tiedän oikeaksi. Useamman kerran olen sunnuntaiaamuna rukoillut, ja kysellyt: ”Herra, enkö mitenkään voisi puhua jostain muusta”. En ole voinut.

Joitain kertoja olen seurakuntaan lähtiessä ajatellut, että nyt tulen saarnaamaan viimeisen saarnani. Että valitsen helpomman tien ja hakeudun jollekin maatilalle lapioimaan pa…halta haisevia jätöksiä.

Suunnilleen yhtä monta kertaa olen saarnan jälkeen ajatellut lopettaa koko homman.

”Mitä järkeä tässä on?”. ”Saikohan tästäkään puheesta kukaan yhtään mitään?”. Mitä minä täällä teen?”. ”Miksi olen ylipäätään lähtenyt tällaiseen työhön?”.

En tänäkään päivänä ymmärrä, mitä Jumalan mielessä liikkui, kun Hän syystä tai toisesta kutsui tällaisen kaverin saarnaajaksi. Kutsumuksen todellisuus sen sijaan on koetusten kautta syventynyt ja vahvistunut. Ilman kutsumustietoisuutta olisin jo aikaa sitten lopettanut nämä hommat – lähellä on ollut tietoisuudesta huolimattakin.